Espoossa paljon on funtsittavaa, mutta ei sitä Espoossa funtsia saa”, riimitteli edesmennyt verbaalinero Juice Leskinen aikoinaan kappaleessaan Espoosta päivää. Näppärästi riimitelty, mutta olen kuitenkin Juankosken suurmiehen kanssa eri mieltä siitä, etteikö Espoossa saisi funtsia moniakin asioita. Onhan Espoo paitsi Aalto-yliopiston, myös Fortumin, Nokian ja Angry birdsin kotikaupunki. Lisäksi Espoo on tietysti Espoon kirjailijat ry:n kotikaupunki.
Itse olen espoolaisena kirjailijana aloittelija, vaikka biologista ikää minulle onkin kertynyt jo suunnilleen saman verran kuin Espoolle kaupunkina. Espoolainen olen toki ollut jo vuodesta 1992, mutta espoolaiseksi kirjailijaksi tulin vasta vuonna 2019. Silloin julkaisin esikoisromaanini, ja jokseenkin samoihin aikoihin laitoin jäsenanomuksen Espoon kirjailijoihin. Olin hieman epävarma siitä, riittääkö yksi julkaistu romaani ja tuloillaan oleva toinen romaani meriitiksi kirjailijayhdistykseen pääsylle. Onneksi se riitti. Onhan minulla tosin hieman tuntumaa espoolaiseen
kulttuurin myös Espoon Musiikkiopiston johtokunnan puitteissa, johon olen päätynyt kunnallispolitiikan kautta.
Esikoiskirjailijan status on opettavainen. Moni aloitteleva kirjoittaja saattaa kuvitella, että kun ensimmäisen tekeleensä saa painosta, aukeaa taivas tai vähintään se paljon puhuttu ketsuppipullon korkki: haastattelupyyntöjä ja kustannussopimustarjouksia seuraaville teoksille alkaa sadella puhelimen ja sähköpostin täydeltä. Useimmille esikoiskirjailijoille ei kuitenkaan käy niin. Harva
esikoisromaani muodostuu bestselleriksi, eikä moni kirjailija kirjoita bestselleriä koskaan. Toisenkin romaanin tarjoaminen kustantamoille voi olla lähes yhtä työlästä kuin sen ensimmäisen.
Tunnettu ja valitettava tosiasiahan on, että kirja-ala on koventunut ja tiukentunut. Kirjoja myydään vähemmän, ja sähköisten viihdepalvelujen on povattu jopa aiheuttavan paperille painetun kaunokirjallisuuden kuoleman. Aikojen kovenemiseen viittaavat myös kustantamot jaellessaan hylsyjä niihin lähetetyille käsikirjoituksille. Erityisen huolissaan ollaan lasten ja nuorten lukuharrastuksen hiipumisesta.
Optimisti saattaa toki kuitata huhut romaanin kuolemasta liioitelluiksi, varsinkin kun moista uhkakuvaa on levitelty jo television keksimisestä asti. Kirja, varsinkin kovakantinen kirja, on myös eräänlainen pieni arvoesine. Siksi on yhä olemassa niitä ihania ihmisiä, jotka ostavat kirjoja säännöllisesti. Aina kun tapaan tällaisen ihmisen, haluaisin halata häntä.
Kirjassa on yhä lumoa ja viehätysvoimaa. Helsingin ja Turun kirjamessut ovat suuria massatapahtumia, kuuluisimpien kirjailijoiden uusimpia teoksia mainostetaan suurella volyymillä, ja pienempiä kirjallisuustapahtumia järjestetään pilvin pimein pitkin maata. Itse odotan muun muassa innolla huhtikuun alussa Helsingissä järjestettävää KauhuCon -tapahtumaa, jonka kunniavieraaksi saapuu eräs lempikirjailijani, ruotsalainen Mats Strandberg.
Kirjastot ovat yhteiskunnan tarjoamista, verovaroin kustannetuista palveluista rakastetuin. Toki nykyajan kirjastot ovat paljon muutakin kuin vain paikkoja, joista lainataan kirjoja. Minun lapsuudessani kirjasto oli paikka, jossa piti olla hiljaa ja puhua kuiskaamalla. Nykyisin vaikkapa Ison Omenan palvelutorin kirjasto, sekä Sellon ja Entressen kirjastot ovat jotain aivan muuta kuin lapsuuteni uinahtanut sivukirjasto Imatralla. Espoo valittiin vuoden 2018 kirjastokunnaksi, josta on syytä olla ylpeä.
Kirjastot ovat erittäin tärkeitä myös meille kirjailijoille, vaikka äkkiseltään voisi luulla että kirjojen lainaaminen syö niiden myyntiä. Kirjastoja on kuitenkin niin paljon, että kirjan leviäminen niihin mahdollisimman laajalle on aina eduksi niin kirjalle kuin kirjoittajalle. Ja se etu on muutakin, kuin siunatun Sanaston maksama tekijänoikeuskorvaus jokaisesta lainasta. Itsekin olen hyvillä mielin seurannut esikoisromaanini leviämistä kirjastoihin: pohjoisessa Ouluun asti, idässä Kuopioon ja Lappeenrantaan, lännessä peräti Eskilstunaan.
Mieleni tekisi vielä pohtia Espoon asemaa kaunokirjallisuudessa, mutta se aihe vaatisi jo miltei oman blogitekstinsä tai esseensä. Me tiedämme, että Helsinki on saanut olla monen merkittävän romaanin tapahtumapaikkana. Kjell Westö on jopa sanonut kauniisti: ”sielunmaisemani on Helsinki”.
Voisiko Espoo olla kenenkään sielunmaisema? Itse olen sijoittanut proosani tapahtumia Espooseen hyvin mielelläni. Esikoisromaanini kauhutarinan pääosassa oleva perhe asuu Haukilahdessa. Toisen romaanini päähenkilöt asuvat Soukassa ja Sepänkylässä.
Espoolaisuus ei kenties ole vetävä brändi, mutta monta tarinaa tännekin mahtuu. Kuten niiden kertojiakin.
Toni Tuomanen