Pieni poika istuu pulpetissa kynä jotenkin hankalan näköisesti kädessä. Suu liikkuu äänettömien sanojen mukana. On talviaamu, pimeää ikkunoiden takana. Poika pyyhkii silmiään. Hän kiskaisee minua puseronhelmasta ja kuiskaa: mä en osaa. – No hei, jos mä autan.
Paperilla on pari lyijykynäkirjainta ja karvaista hirviötä muistuttava suhru. Poika piirtää sille jalat. No mikä sen nimi on?
*
Tämä on Runomatkaa. Se on Entressen kirjaston iki-kekseliään Pirkko Ilmasen ideoima hanke, jossa kierrän lukuvuoden 2016-17 Espoon koulujen tokaluokissa kirjoittamassa runoja oppilaiden kanssa.
Eikä kirjoittamista ilman lukemista: oppilaille käydään vinkkaamassa runokirjoja, ja minäkin rahtaan joka perjantai mukaan kassillisen luettavaa. Uusia runoja, vanhoja runoja. Naurattavia. Mietittäviä. Lapulle taskuun taiteltavia. Ja niitä, joihin pitää heti piirtää kuvat.
Runo on vasara, se kestää käyttöä. Se on muovailuvahaa josta saa aina uusia hahmoja esiin. Tartutaan siihen.
Luokissa on paljon lapsia, joiden äidinkieli ei ole suomi. Tekemistäni riimikorteista nousee outoja sanoja. Mikä on santa? Murikka? Rehottaa?
Myönteinen hyönteinen, suppu, huppu. Miten matikka voi uida? Katsellaan kuvia, tunnustellaan kuvan ja runon yhteyksiä. Ja niitäkin runoja on, joissa ei ole riimejä: “Tuuli on läpinäkyvä kortti, / puhallettu tervehdys: / itätuulelta länteen,/ pohjoistuulelta etelään.” (Hannele Huovi)
Miksi runoja? Runous on tutkimusten mukaan lapsille erityisen kehittävä kirjallisuuden laji, koska runojen metaforakieli vaikuttaa aivojen limbiseen keskukseen. Limbinen aivoalue säätelee tunteita, ja lapsilla se kehittyy koko ajan. Runojen ja tarinoiden avulla voidaan siis vaikuttaa lasten tunne-elämän kehitykseen – niihin nyt paljon esillä oleviin tunnetaitoihin.
Runo on ravinto ja lääke. Kokemuksista, kuten runoista, jää jälkiä mieleen. Ajatuksia eli työkaluja, joihin tarttua uudestaan hankalalla hetkellä. Tokaluokkalaiset ovat jo oppineet lukemaan ja kirjoittamaan, ja kolmannella luokalla on luvassa uusia aineita ja paljon enemmän läksyjä. Nyt on siis hyvä ajankohta nostattaa intoa ja taitoa lukemiseen. Jättää muistijälkiä, kerätä varastoa.
Lapset ovat yleensä ennakkoluulottomia, runo on luonnollinen juttu, rytmi löytyy. Vuoden aikana tulee tosiaan selväksi, että yhtä muottia runolle ei ole: kolme sanaa tai kolme sivua, yhtä iso on tekijän riemu kun teksti tulee luetuksi luokan edessä ääneen. Ihanimpia ovat hetket, joina lapsi voittaa jännityksensä ja vastustuksensa: pojat leiskahtavat tekemään räppejä, joku niittaa kokoon kuvitetun runovihkon, vaikka alussa mutisi, ettei yhtään mitään osaa. Ja eläköön lavarunous: kun tuotoksia luetaan luokan edessä, estradille jonotetaan!
Kymmenistä kohtaamisista ja sattumuksista kouluissa keittyy minussa kokoon tarina. Amir alkaa kirjoittaa -teksti voittaa Kariston kuvakirjakilpailun kesällä 2017. Kirja julkaistaan Hanneriina Moisseisen kuvittamana keväällä 2018. Kirjan nimeksi tulee lopulta Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa: sellainen on luokassa ryömivä hurja otus. Ehkä pelko. Se, jonka voi koettaa kääntää voimaksi.
*
Pieni poika menee luokan eteen ja puristaa paperia, nieleskelee. Nyppyisessä paidassa lukee Superman. Hän saa luettua kirjoittamansa säkeet: neljä riviä, takeltelua, itku melkein tulee mutta menee pois, uusi yritys. Muut taputtavat ja hurraavat. Ja seuraava! Pojan naama loistaa, kun hän palaa paikalleen. Taas hän tarttuu puseronhelmaani: “Mä näytän tän runon kotona äidille!”
Tunnin jälkeen minä kuivailen silmiäni. Ilosta.
Johanna Venho