Timo Hilden: Miksi kirjoitan runoja?

Niin kauan kuin olen kirjoittanut, olen pohtinut otsikon kysymystä. Alun perin minun piti kirjoittaa vain proosaa, mutta runoja syntyi ikään kuin kirjoitusharjoituksina. Ei tullut tuohesta takkia tuli vain kukkaro. No takkeja tekee räätäli ja kukkaron tekemiset ovat lähinnä suutarin hommia. En kuitenkaan usko siihen ohjeeseen, että suutari pysyköön lestissään.

Kävin paljon kirjoituskursseja. Kansanvalistusseuran kurssilla tutustuin Väinö Kirstinään, joka opetti runoutta, mutta myös muita kirjoittamisen lajeja. Kotkassa opiskelin Raija Siekkisen ja Heikki Reivilän johdolla muun muassa kuunnelman kirjoittamista. Yritin sitten kirjoittaa kuunnelmaa ja romaania, mutta runouteen aina päädyin.

Proosatyylini kehittyminen mielessä osallistuin myös Kosti Sirosen lyriikkapiiriin ja monelle muulle kurssille. Opettajina toimivat Risto Ahti, Torsti Lehtinen, Timo Montonen, Seppo järvinen ja monet muut. Oppia hain monenlaisista gymnaaseista, esimerkiksi Valamon ja Oriveden opistoista.

Mutta kursseilla käyminen ei tee kenestäkään kirjailijaa, ellei ota oppeja heti käyttöönsä. Opiskelijalle voi jäädä päälle opiskelijan identiteetti liian pitkäksi aikaa.

Pidän siitä että runoilijalla on tietty vapaus. Mutta vapautta rakastavalle runoilijalle proosa saattaa merkitä miinaa johon hän pahaa aavistamatta ajaa. Mika Terho kirjoitti romaanin Niittyvilla – Pattaya all Night Long. Se vedettiin äkkiä pois markkinoilta ja kirjailija pantiin syyteharkintaan, koska kirjassa oli mainittu nimeltä henkilöitä hänen työpaikaltaan ja väitettiin että vaitiolovelvollisuutta oli rikottu. Syytettä ei ole kuitenkaan nostettu, mutta kirjaakaan ei ole julkaistu.

Minäkin kirjoitin romaanin. En rikkonut sen kohdalla lakia, mutta tulin kirjoittaneeksi eräästä toveriseurasta ehkä liian avoimesti. Kirja on jäänyt suuremmalle yleisölle tuntemattomaksi. Ehkä on hyvä niin. Moittijoiden kuoroa ei ole ilmaantunut.

Runoja kirjoitan intuitiivisesti. Runot kumpuavat sisimmästä. Myöhemmin korjailen, lisään tai vähennän lauseita. Runo on prosessi. Intuitio lähtee tyhjästä mielestä: ajatukset tipahtavat aivoista paperille. Runon sävy ja intentio voi olla mikä tahansa. Tajunnanvirta ei ole realistista vaan piilotajunta on mukana. Risto Ahti puhui syyttäjästä, puolustusasianajajasta ja tuomarista. NLP:ssä luokitellaan negatiivinen mieli, positiivinen mieli ja neutraali mieli. Transaktioanalyysissa minätiloina on aikuinen, lapsi ja vanhempi.

Useimmiten taidan olla runoissani positiivisen mielen omaava lapsi, joka toimii puolustusasianajajana. Joskus olen negatiivisen mielen omaava syyttäjänä toimiva aikuinen. Harvemmin olen vanhempi, tuomari jolla on neutraali mieli.

Metro-lehdessä on lyhyitä kannanottoja joita ihmiset lähettävät lehden toimitukseen tekstiviesteinä. Ennen luin niitä, jos yleensä jaksoin lukea, huvittuneena, mutta nykyään tutkin niitä vähän tarkemmin. Nehän ovat sanomisen pakosta kumpuavia viestejä, siis tavallaan sukua runoudelle.

Runoissa on monta minää samalla tekijällä. Puhutaan runominästä ja runon puhujasta. On roolirunoja, jossa runossa puhuu joku henkilö. Runoissa on eri henkilöitä, ikään kuin näytelmissä tai romaaneissa.

Kirjoitan aika usein roolirunoja eivätkä ne ole yksiselitteisesti paljastuksia minusta itsestäni tai elämästäni. Kantaaottavia viestejä tai vaatimuksia jollakin monimutkaisella tavalla ne kyllä saattavat olla.

Miksi siis kirjoitan runoja? Kuten huomaatte, en vastaa kysymykseen suoraan. Näyttää siltä että puhun asian vierestä, mutta tässäkin kirjoituksessa, kuten runoudessa, konnotaatiot ovat merkityksellisiä. Nehän syntyvät lukijan päässä. Lukija tekee oman tulkintansa.

En aio pysytellä vain runoissa, vaan kirjoitan niin kauan kuin intohimoa riittää, myös ehkä lyhytproosaa ja jopa toisen romaanin

Timo Hilden

Valikko