Elina Pulli: Kirjoitan, siis olen

Kirjoittavat ihmiset ovat tämän ajan käsityöläisiä. Sanaseppiä ja tekstitimpureita löytyy jokaiselta työpaikalta. Sitten on meitä, jotka kirjoitamme fiktiivisiä tarinoita itsemme iloksi ja oman maailmamme jäsentämiseksi. Meitä, jotka ruokimme muiden mielikuvitusta omilla aivoituksillamme ihan vaan siksi, että nautimme siitä.

Jos päiväkirjoja ei oteta lukuun, suurin osa kirjoittavista ihmisistä kirjoittaa siksi, että joku lukisi. Halu tulla kuulluksi tai tulla nähdyksi, huomioiduksi on niin suuri että monet käyttävät valtaosan vapaa-ajastaan kirjoittamiseen ja kirjoittamiensa kappaleiden editoimiseen. Ja kun tulee omasta mielestä valmista, uusi tarina alkaa soida päässä, vaikka edellisellekään ei olisi vielä kustantajaa. Näin käy yhä uudestaan, eikä sille voi mitään. Ei kirjoittamista voi lopettaa.

Minulta on joskus kysytty, miten ihmeessä ehdin kirjoittaa kirjoja, vaikka käyn kokopäivätyössä. Joskus vastaan, että ei siihen varsinaiseen kirjoittamiseen mene sen enempää aikaa kuin vaikkapa golfin pelaamiseen tai toisilla telkkarin katseluun. Mutta mielessä se on aina.

Jokainen julkaistu teos ja jokainen kirjan sivulle painettu runo on osoitus siitä, että kirjoittamillani riveillä on merkitystä myös muille kuin itselleni. Kun saan palautetta kirjoistani, loruista, leikkivinkistä tai teoriapläjäyksistä, en voi olla muuta kuin kiitollinen. Ja kun joku kertoo samaistuneensa fiktiiviseen romaanihenkilööni niin voimakkaasti, että tahtoisi kuulla, miten hänellä nykyään menee, minä häkellyn. Onnesta.

Juovuttavan luomisvimman ja oman pään sisällä tapahtuvan hypetyksen jälkeen kirjoittamisprosessiin liittyy aina jäätävää odottamista, epävarmuuden sietämistä ja pelkoa siitä, että kaikki on ollut turhaa. Juuri silloin tulee itsekin ihmeteltyä, miksi kukaan tällaista tekee. Eikö olisi helpompi vaikka kutoa mattoja? Siinä ainakin näkee oman työnsä jäljet nopeasti ja konkreettisesti. Mutta silti minä kirjoitan taas kaiken uusiksi. Teen sen, vaikka esimerkiksi aikamuodon vaihtaminen kokonaiseen romaanikässäriin – se syö naista.

Minä kirjoitan siksi, että tarinoiden luominen on minun harrastukseni, minun intohimoni ja minun onnistumisen kokemukseni. Koska en ole ammattikirjailija, teoksen valmiiksi saaminen on vähän niin kuin juoksuharrastajan maraton-tapahtuma: treenasin säännöllisesti suunnitelman mukaan, valmistauduin huolella ja jaksoin maaliin asti. Homma tuli valmiiksi, voitin itseni. Joku saa lukea.

Yksi mielilausahduksistani on ”lukeva lapsi ei ole koskaan yksin”. Mutta vielä vähemmän yksin on hän, joka harrastaa kirjoittamista. Vaikka joutuisin olemaan kokonaisen vuorokauden lentokentällä odottamassa myrskyn laantumista, minua ei haittaisi. Sillä kirjoittaa voi ihan missä vaan.

Mistä puhun, kun puhun kirjoittamisesta? Sen ymmärtää vain toinen tekstinikkari. Siksi liityin aikanaan Facebookissa Kirjailijanloput-ryhmään. Samasta syystä liityin Espoon Kirjailijoihin, enkä ole katunut. Minusta on hienoa inspiroitua toisista kirjoittamista harrastavista tai sitä työkseen tekevistä ihmisistä.

 

Elina Pulli

Valikko