Runous on tanssia, proosa kävelyä. Näin määrittelee runouden olemusta ranskalainen kirjailija Paul Valery (1871–1945). Silloin kun emme arkipuheessa mieti jokaista sanaa, käytämme ilmaisuja: tavallinen, hyvä, paha, ruma, tulemme jonnekin ja lähdemme jostakin.
Runon kielessä mikään ei ole tavallista tai normaalia. Ei yksikään yö, päivä, kukka, maisema ja sen yllä leijuva pilvi ole tavanomainen. Jokaisella sanalla on painoarvoa, merkitystä, oivallusta, uudenlaista näkökulmaa.
Runon kirjoittaminen on hyppy mielikuvituksen arvoitukselliseen maailmaan.
Runon materiaali kertyy ajatuksiimme sekä tiedostamatta että tietoisesti. Kaikki lukemamme, näkemämme, haistamamme, maistamamme, tuntemamme ja kuulemamme jättävät jälkiä alitajuntaamme. Muistijäljen muuttaminen runoksi on luova prosessi – runoilijan tehtävä.
Myös unet tuottavat runomateriaalia. Kontrolloimaton ajatuksen virta synnyttää irrationaalisia mielikuvia, jotka voivat toimia runon inspiraationa. Piilotajunnasta esiin nouseva Saatana saattaa aiheuttaa sellaisen mielen järkytyksen, jota runoilija voi käyttää runossaan.
Ja Jumalallekin voi kirjoittaa, jos usko riittää.
Joskus näen mielessäni kuvia, jotka voin sanoittaa.
Maalaustaide on äänetöntä runoutta, runous on kuvia, jotka puhuvat.
Luontoaiheinen runous on hyvin suomalaista. Runossa voi vangita kesäillan äänet, luonnon rauhan, häipyvän lämmön, ilman väreilyn, järven peilityynen pinnan. Luonnossa liikkuessani tai kohdatessani ihmisen pyrin pysähtymään ja herkistämään aistini havaitsemaan asioita, joita en kiireisessä arjessa ehdi huomata.
Sanotaan, että suomalaisille tunteiden kuvaaminen on vaikeaa.
Arkikielen ilmaisun ”olen surullinen” runoilija voi kertoa käyttämällä metaforaa ”kuljen synkässä metsässä”.
”Minä rakastan sinua” lauseen voi ilmaista vaikkapa Marilyn Monroen sanoin aviomiehelleen kirjailija Arthur Millerille: ”Elokuva on työni, Arthur on elämäni.”
Meissä jokaisessa elää runoilija, kunhan vain annamme sille mahdollisuuden.
Sinikka Paavilainen